Meidän syksy kuvina

Syksy alkaa olla jo lopuillaan sillä mun mielest marraskuus aletaan lähestyä talvea, vaikka eipä se tääl meil päin ainakaan yhtään siltä näytä. On kyllä ollu aivan mahtavat syysilmat, ei oo pahemmin satanu ja aurinkoo on riittäny! Ajattelinkin nyt tällä kertaa laittaa kuvina meidän kuulumisia.

(Jostain syystä kuvien laatu heikkeni kun lähetin kuvat miehen puhelimesta mulle..) Nyt kun taas aikataulut on hellittäny, on ehtinyt lenkkeileenkin ja nauttimaan syysilmoista! Meillä asustelee erityisen sosiaalinen kissa. Se lähtee aina meidän kans lenkille, pyytämättä! Mutta eipä se lähe omille teilleen vaan seuraa koko ajan mukana. Piti se kerran sitten ottaa rattaiden kyytiin kun ei uskaltanu antaa sen maantiellä itekseen kävellä. Siinä ne meidän lapset! ;)

Hiekkaleikkejä kivikasalla. Jospa sitä saatais tässä lähivuosien aikana tehtyä ihan oikeen hiekkalaatikonkin. Oishan se pikkumurun sitten vähän mukavampi leikkiä!

Kahden euron pikkunen lasten harava oli tän syksyn paras ostos! Saipa ite haravoida eikä ollu sellanen pieni ihminen koko ajan kinuumassa äitin haravaa itselleen. Ja kaiken lisäksi sain samalla ahkeran apulaisen haravointi puuhiin.

(Kuvan reunassa ei suinkaan ole mikään korkeasaaresta karanneen apinan varjo, vaan minun oma varjo vaikka kuinka yritin ottaa kuvan niin, että varjoa ei tule. Olkoon se kuitenkin siinä, sillä olen hyvin laiska muokkaamaan kuvia!) 

Kesällä kävin ostamassa pikkumurulle pyörän istuimen ja kypärän, joten nyt kelpaa polkea pitkin kyliä! Syksyn raikkaassakin ilmassa saa itelle kyllä hien pintaan kun polkee ylämäkeen tommonen 10 kilon jytky lisäpainona. ;)

Pikkumurun ensimmäinen päiväkotiaskartelu ja oikeastaan ensimmäinen askartelu ikinä. Suloinen omppu! <3

Näin tavallista arkea ja syksyä me ollaan vietetty, mutta ei kyllä ole valittamista! :)

<3 Krisu

Syyskekkerit halloween teemalla

En ole ikinä ennen juhlinut halloweenia mitenkään, koska se nyt vain ei kuulu suomalaisiin perinteisiin. Olimme kuitenkin ajatellut jo monena vuotena järjestää syyskekkerit, jotka vihdoinkin tänä vuonna saimme toteutettua! Kekkerit pidettiin 30.10 eli päivä ennen halloweenia, joten teemaksi valikoitui luonnollisesti halloween. En halunnut pitää halloween -teema kekkereitä oikeana halloween päivänä sillä itse haluan kuitenkin pitää halloweenin ja pyhäinmiestenpäivän erillään. Mielestäni pyhäinmiestenpäivänä kuuluu rauhoittua ja muistella kuolleita läheisiä. Monena vuonna olemme käyneet kävelemässä hautausmaalla, mutta tänä vuonna päivä meni sen verran autossa istuessa ja kyläillessä ihanilla ihmisillä, että emme ehtineet hautausmaalle.

Remontin takia järjestimme kekkerit meidän vanhan navetan päädyssä olevassa aitassa. Aitasta sai todella tunnelmallisen ja teemaan sopivan kynttilöillä ja muilla koristeilla. Sinä iltana/yönä oli pakkasta, joten tilkitsemättömässä aitassa meinas vähän tulla kylmä pienistä lämmittimistä huolimatta. Onneksi kaikki olivat pyynnöstäni varautuneet vilteillä, joten iltaa ei tarvinnut kesken kaiken kylmyyden takia keskeyttää. Paikalla meitä oli 12 aikuista (pikkumuru lähti untenmaille jo 8 aikoihin, joten saimme nauttia illasta kaikessa rauhassa kun itkuhälyttimestä ja muutamista tarkistuskäynneistä sisällä ei koitunut seuraamuksia. Onneksi pikkumuru on nukkunut yöt kiitettävästi siitä lähtien kun lopetin imettämisen). Tunnelmaa pienessä aitassa siis riitti!

Pahoittelut kuvien laadusta. Tuli otettua kuvia huonolla kännykällä tunnelmavalaistuksessa, joten sen mukaisia. Innostuin tekemään mustan ja oranssin pom pomin koristeeksi. Niiden tekeminen olikin yllättävän helppoa ja nopeaa!

Tässä muutamia kuvia valmisteluista. Pöydät rakennettiin autonrenkaista, pöytätasosta ja muista erikokoisista pöydistä. Epätasasen lattian takia täytyi laittaa kaikenlaisia kiiloja pöytien jalkojen alle. Tuoleina oli ulkorakennuksista löyteneitä kaikenlaisia tuoleja.. Pöytäliinoiksi laitoin toiseen päähän pöytää mustan ja toiseen päähän oranssin kankaan. 

Ensimmäinen kerrostäytekakkuni, jossa päällä hämähäkinseittikuvio. Vähän lähti pursotukset valumaan, mutta tällä kertaa se ei haitannut, kun sopi hyvin teemaan. Pöydillä koristeena oli mustia ja oransseja hämähäkkejä (löysin suht. ison pussillisen tigerista eurolla ja vasta kotona huomasin, että ne olikin sormuksia, mutta sopi ne silti oikein hyvin pöydälle koristeeksi).

Minä olen aina tykännyt juhlien järjestämisestä, ainakin niin kauan kunnes stressi on iskenyt. Pidän erittäin paljon leipomisesta, erityisesti tykkään haastaa itseäni ja kokeilla uutta ja erilaista. Teen hyvin harvoin samaa leipomusta kahta kertaa peräkkäin. Mies kerran jo toteskin, että kyllä mä itse leiposin ainakin sellasia, jotka on takuu varmasti hyviä! Niin.. ehkä sitä on tullu muutaman kerran vähän epäonnistuttua, joko leipomisvirheen tai huonon ohjeen takia, mutta hauskaa se silti on kokeilla aina vähän liian vaikeita ja erikoisia leipomuksia! ;) 

Tällä kertaa halusin kokeilla tehdä elämäni ensimmäisen kerros täytekakun. Ulkonäöstä ei ihan tullut sellaista kun olin ajatellut, mutta ei se musta ulkoisesti pilallekaan mennyt. Tein kakun gluteenittomana, koska yksi vieraista oli gluteeniton. Olen leiponut gluteenittomia ennenkin, sillä siskoni on gluteeniton, mutta enhän minä muistanut, että sitä kakkua ei tarvitse kostuttaa yhtä paljon kuin vehnäjauhoista tehtyä kakkua. No, se oli sitten lievästi sanottuna hyvin kostunutta kakkua! :D Täytteeksi halusin kokeilla sitruunakiisseliä ja mustikka-kerma-rahkasekoitusta. Ehkä sekin oli hieman erikoinen yhdistelmä, mutta eipä sitä yrittänyttä laiteta. Päällä on oranssiksi värjättyä sokerimassaa.

Kakun päällä olevan hämähäkinseitin tein 100% suklaan, hunajan ja salmiakkimixerin sekoituksesta. Sekoitus oli ainakin hyvin nopeasti jähmettyvää, piti olla nopea, jotta ehdin tekemään koristeen.

Koska ihanat ystävät toivat muuten tarjottavat halusin täytekakun lisäksi kokeilla yllätys yllätys ensimmäistä kertaa red velvet kuppikakkuja. Kuppikakut onnistuivat mielestäni hyvin ja maku oli kyllä positiivinen yllätys. En vain saanut itse muffinsseista kovin punaisia, liekö syynä ollut elintarvikevärin huono laatu.. En nimittäin jaksanut ostaa mitään uutta pastaväriä tms. kun kaapista löytyi tavallista punaista elintarvikeväriä.

Teemaan sopivalla tavalla koristeltu. Tein siis syötävää tekoverta tuorejuustokuorrutteen päälle.

Lisäksi kaiversin elämäni ensimmäisen kurpitsan. Kurpitsa toivotti ovella vieraat tervetulleeksi.

Sammutimme meidän pihalta kaikki ulkovalot, yhtä hämärää valoa lukuun ottamatta. Ja laitoimme omenapuuhun roikkumaan paljon talon edellisen asukkaan itse tekemiä kynttilälyhtyjä. Lisäksi pihalla oli paperilyhtyjä, kurpitsa ja iso lyhty kaivon päällä tunnelmaa luomassa. Harmittaa kun siinä tohinassa ei tullut otettua kuvaa omenapuusta. Se oli ihana näky! <3

Tämmöisiä syysjuhlia vietettiin meillä! Minkälaisia juhlia teillä lukijoilla on ollut?

<3 Krisu

Olen aikuinen ja pelkään pimeää

Olen aikuinen, ainakin vuosien perusteella. Olen aikuinen, jolla on hyvä mielikuvitus ja joka pelkää pimeää. Siis aikuinen, jonka elämää pimeänpelko rajoittaa vähäsen. Samalla kuitenkin olen aikuinen, joka ihastelee pimeää kynttilän valossa ja nautiskelee pimeän luomasta tunnelmasta. Ristiriitaista.

Pimeänpelko on peloistani pahin ja ärsyttävin, sillä se vaivaa suhtellisen usein täällä pohjolassa. Kesät menevät kuin siivillä kun ei tarvitse miettiä pimeää. Syksysin pelko alkaa taas hiipimään takaraivoon. Inhoan sitä järjen ja tunteen kilpajuoksua. Kyllä minä osaan ajatella, että miksi siellä pimeässä juuri minua joku joka ilta tuijottais tai havittelis minun pientä omaisuuttani tai miksi joku juuri pimeän aikaan haluaisi kävellä meidän puuliiteriin kun ei sinne kukaan päiväsaikaankaan eksy. Kyllä minä tiedän, että todennäköisyys kaikkeen tähän on hyvin pieni. Niin tiedän, mutta kun mitä jos joku kerjäläinen kuitenkin on hiipinyt saunan päällä olevaan vanhaan veneen veistämöön lämmittelemään tai ihan varmasti joku nyt tuijottaa minua tuosta verhottomasta ikkunasta (vilkaisu olan yli ikkunaan).

Siinä mielessä pimeänpelko rajoittaa elämääni, koska pyrin tekemään kaikki ulkona tehtävät asiat ennen pimeää. Käyn hakemassa puut sieltä liiteristä valmiiksi saunalle mielellään ennen pimeää, käyn lenkillä valosaan aikaan, pyykkejä en hae narulta jos on jo tullut pimeää, enkä oikeastaan tarvitse puhelintakaan, jos se on unohtunut autoon pihan kauimmaiseen nurkkaan ja on ehtinyt tulla jo pimeää.. Lista on niin pitkä ja omituinen, että alkaa melkein hävettämään. Miten voin olla näin toivoton pelkuri?

Aina kaikkea ei kuitenkaan pysty ennakoimaan eikä esimerkiksi saunaa, joka on ulkorakennuksessa, viitsi aina lauantaisin lämmittää keskellä päivää. En voi miestäkään aina pimeän aikaan pidätellä  kotona minun turvanani. Joskus sitä on vain laitettava pihalle kaikki mahdolliset valot päälle ja juostava pyykkinarulle hakemaan se toinen sukka, joka jäi päivällä narulle roikkumaan. (Vaikka en kyllä ole vieläkään osannut päättää, onko parempi, että kaikki mahdolliset valot on päällä, jotta voin nähdä ylimääräisen tunkeilijan vai onko sittenkin se parempi, että on mahdollisimman pimeää, jotta minut on vaikeampi havaita?!) Kaikkeen kai tottuu ajallaan.. Mutta milloin se aika koittaa? Lapsena ajattelin, että sitten kun olen aikuinen. Nyt olen aikuinen ja ajattelen, että ehkä sitten kolmikymppisenä..

Nyt kun olen äiti, pelko on hieman muuttanut muotoaan. Nyt minulla on lapsi suojeltavana. En voi vain piiloutua viimeiseen nurkkaan kun kuulen jonkun koputtavan ulko-oveen. Minun on oltava rohkea ja tarkistettava onko uhka todellinen vai kuvitteellinen. En voi myöskään viedä viikonlopun poissaolon jälkeen lasta omaan sänkyyn ennen kuin olen tarkastanut sängyn alusen valmiina hyökkäämään tunkeilijan kimppuun. Hullua! Toisaalta en halua näyttää turhaa pelkoani lapselle, koska viimeisenä haluan, että tämä periytyy hänelle! Hmm.. "kyllä kultaseni, tämä on vain rutiinitarkastus, onko joku pyyhkinyt pölyt sängyn alta poissaollessamme ja ei, ei veitsen kanssa saa tulla makuuhuoneeseen, äiti nyt vain pilkkoo porkkanoita tässä samalla". Näinkö minä sen sängyn alle kurkkimisen hänelle sitten aion kyselyiän koittaessa selittää.

Muistan kuinka ala-asteella olin halunnut jäädä koulun jälkeen kaverilleni kylään. Eihän sitä silloin päivällä ajatellut, että se ehtii tulla pimeä kun pitää lähteä pyöräilemään kotiin. Matkaa oli neljä kilometriä. Silloin poljin ennätysajassa, vain muistaakseni 8 (tai sanotaan, että n. 10) minuuttia ja olin kotona. Se olen siis minä, joka pimeään aikaan kuntoilee ja rikkoo niitä ennätyksiä. Niitä ei vain kukaan ole todistamassa. Niin, paitsi ne kaikki minun pimeässä vaanivat pelottavat ja vähemmän pelottavat ystäväni..

Mahtaakohan lukijoista löytyä tämmöisiä hassuja kohtalon tovereita? Kommentoikaahan omista kokemuksista, niitä on aina kiva lukea! :)

<3 Krisu