Lähteäkö töihin vai ollako kotona?

Kirjoitin eilen postauksen pikkumurun päivähoitohistoriasta, jonka voi käydä lukemassa täältä. Kirjoituksen on tarkoituksena toimia taustatietona tälle uudelle tekstille, jotta ymmärrätte paremmin tästä tekstistä huokuvaa helpotusta ja innostusta. 

Kirjoitin, että olen hakenut töitä hyvin vaihtelevissa tunnetiloissa. Palataan kuitenkin vähän taaksepäin, jotta tekin ymmärrätte paremmin tätä minun ajatuksenjuoksua. Valmistuin siis joulukuun loppupuolella ja jo joulun pyhien jälkeen aloin heti etsimään töitä kun ajatuksena oli, että on parempi saada heti valmistumisen jälkeen työkokemusta omalta alalta. Laittelin muutamia hakemuksia, mutta koko ajan päässä kyti ajatus, että haluanko minä nyt töihin? Haluanko viedä pikkumurua joka aamu päiväkotiin, vaikka hän viihtyisikin siellä? Haluanko, että hänen vauva-aika ja taaperoikä menee vähän kuin siinä koulun ja nyt töiden sivussa? Alkoi lievästi ahdistaa kun en tiennyt mitä tehdä, mistään ei tuntunut tulevan oikeaa vastausta. 

Treeniä mamman ja pappan luona

Sitten tuli se päivä kun puhelin soi ja ääni toisessa päässä kysyi, olisiko minulla hetki aikaa lyhyeen puhelintyöhaastatteluun. En ollut valmistautunut sellaiseen millään lailla. Olin tehnyt hakemuksia vähän vasemmalla kädellä, puoli tosissaan ja ajatellut, että parempi kun kukaan ei edes pyydä haastatteluun niin asia ratkeaa helposti ja jään kotiin pikkumurun kanssa. Änkytin ja hikoilin vastaukseni puhelimeen. Minulla ei ollut vielä puhelun päätyttyäkään hajuakaan mikä firma oli kyseessä. Silti he pyysivät jatkohaastatteluun. Lupasin mennä jo heti seuraavana päivänä. Bussissa päätin, että haetaan nyt sitten tätä paikkaa ihan tosissaan kerta tälle tielle ollaan lähdetty. Haastattelu kasvotusten tämän haastattelijan kanssa meni paljon paremmin kuin puhelinhaastattelu ja hän olikin siltä istumalta valmis laittamaan minut viimeiseen vaiheeseen eli tapaamaan itse firman omistajaa. Viimeiseen vaiheeseen pääsi max. 3 hakijaa, joten olin edennyt jo hyvin pitkälle. Kävin firman omistajan haastattelussa vielä samalla viikolla, joka meni mielestäni myös hyvin. Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin vähän kaduttaa koko haastattelurumba. Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin sydämeni pohjasta, että en saisi töitä!

Remontin keskellä saa luvalla leikkiä äitin ja isin sängyllä

Onneksi tuli viikonloppu, jolloin sain rauhassa miettiä ratkaisuani. Heräilin jopa yöllä siihen, että aivot prosessoivat asiaa, se oli vaikea päätös. Lopulta sunnuntai-iltana päätin, että jään pikkumurun kanssa kotiin, vaikka saisin töitä. Tuntui vähän hullulta tehdä sellainen päätös, koska olen kuitenkin oppinut siihen, että jos töitä on tarjolla, niihin tartutaan. Päätökseeni vaikutti kuitenkin hyvin vahvasti se, että käydessäni työhaastattelussa firman omistajan luona, tuli hyvin epävarma tunne, haluanko hänen alaisekseen tänne töihin. Mulle ei oo koskaan tullu työhaastattelussa sellasta oloa, joten ihmettelen mistä se johtui, koska sinällään omistaja vaikutti ihan mukavalta, mutta jotain outoa hänessä oli. Lisäksi työmatka olisi ollut tunnin suuntaansa tai jopa enemmän ruuhkista riippuen, joten kokemuksesta voin sanoa, että se olisi ollut väsyttävää meille kaikille. Siinä ei iltasin ehdi pahemmin muuta tekemään kun ruuan laittamaan ja tiskaamaan ja taas pitää mennä nukkumaan.

Maanantaina puhelin jälleen soi ja numerosta jo näin, kuka soittaja oli. Valmistuin olemaan joko hieman teennäisen harmistunut, että en saanut työpaikkaa tai sitten ystävällisesti sepittelemään, että en ota työpaikkaa vastaan. Alkulöpinöiden jälkeen soittaja aloitti: "valitettavasti.." ja jo silloin minun teki mieli hyppiä innostuksesta. Omistaja oli vaikean valinnan jälkeen päätynyt meistä kahdesta hyvästä vaihtoehdosta juuri siihen toiseen. Tyydyin toteamaan puhelimeen ehkä vähän liian iloisella äänellä, että ei se mitään. Ei onneksi tarvinnut alkaa selittelemään miksi en ota työpaikkaa vastaan. Näin sen kuului mennä. Minä jään varsinaiseksi kotiäidiksi ensimmäistä kertaa, vaikka poikani on jo 1v. 9kk. Olen ihan innoissani ja pitihän se sen kunniaksi ostaa pikkumurulle sormiväritkin. Nyt meillä on aikaa vaikka askarella yhdessä.

Helmikuun 1. päivästä lähtien jää päiväkotireppu ja repun kantaja kotiin joka aamu

Onneksi minulla on mahdollisuus jäädä kotiin ja nyt kun on mahdollisuus niin tilaisuus on käytettävä hyväksi. Pikkumuru on pikkumuru vain kerran, ainakin kirjaimellisesti. Kiitokset vaan niille kaikille ihanille ihmisille, jotka ovat kannustaneet jäämään kotiin! Töitä ehdin varmasti tehdä vielä kyllästymiseen asti ja jos minun työllistymiseni omalle alalle on siitä kiinni, että olen ollut kotiäitinä heti valmistumisen jälkeen niin sitten pitäkööt työpaikkansa! Uskon vahvasti, että kyllä minulle jotain löytyy kunhan töiden aika tulee. Työllistän vaikka itse itseni tai vaihdan alaa. Nyt onkin aikaa miettiä, mitä haluan oikeasti tehdä isona? Ja jotta en nyt aivan kokonaan aivojani heittäisi narikkaan niin täytyy alkaa kehittelemään jotain mulle sopivaa aivotyöskentelyä. Pitäisköhän alottaa uudelleen pianon soitto, jonka lopetin vuosia sitten tai vähintään aina englanninkieltä on varaa parantaa. Takuuvarmaa on ainakin se, että hikeä pukkaa vähintään kerran viikossa kun pikkumurun kanssa hikoillaan muskarissa. Se onkin todellinen urheilulaji energisen vajaan kaksi vuotiaan kanssa!

<3 Krisu