Olen aikuinen ja pelkään pimeää

Olen aikuinen, ainakin vuosien perusteella. Olen aikuinen, jolla on hyvä mielikuvitus ja joka pelkää pimeää. Siis aikuinen, jonka elämää pimeänpelko rajoittaa vähäsen. Samalla kuitenkin olen aikuinen, joka ihastelee pimeää kynttilän valossa ja nautiskelee pimeän luomasta tunnelmasta. Ristiriitaista.

Pimeänpelko on peloistani pahin ja ärsyttävin, sillä se vaivaa suhtellisen usein täällä pohjolassa. Kesät menevät kuin siivillä kun ei tarvitse miettiä pimeää. Syksysin pelko alkaa taas hiipimään takaraivoon. Inhoan sitä järjen ja tunteen kilpajuoksua. Kyllä minä osaan ajatella, että miksi siellä pimeässä juuri minua joku joka ilta tuijottais tai havittelis minun pientä omaisuuttani tai miksi joku juuri pimeän aikaan haluaisi kävellä meidän puuliiteriin kun ei sinne kukaan päiväsaikaankaan eksy. Kyllä minä tiedän, että todennäköisyys kaikkeen tähän on hyvin pieni. Niin tiedän, mutta kun mitä jos joku kerjäläinen kuitenkin on hiipinyt saunan päällä olevaan vanhaan veneen veistämöön lämmittelemään tai ihan varmasti joku nyt tuijottaa minua tuosta verhottomasta ikkunasta (vilkaisu olan yli ikkunaan).

Siinä mielessä pimeänpelko rajoittaa elämääni, koska pyrin tekemään kaikki ulkona tehtävät asiat ennen pimeää. Käyn hakemassa puut sieltä liiteristä valmiiksi saunalle mielellään ennen pimeää, käyn lenkillä valosaan aikaan, pyykkejä en hae narulta jos on jo tullut pimeää, enkä oikeastaan tarvitse puhelintakaan, jos se on unohtunut autoon pihan kauimmaiseen nurkkaan ja on ehtinyt tulla jo pimeää.. Lista on niin pitkä ja omituinen, että alkaa melkein hävettämään. Miten voin olla näin toivoton pelkuri?

Aina kaikkea ei kuitenkaan pysty ennakoimaan eikä esimerkiksi saunaa, joka on ulkorakennuksessa, viitsi aina lauantaisin lämmittää keskellä päivää. En voi miestäkään aina pimeän aikaan pidätellä  kotona minun turvanani. Joskus sitä on vain laitettava pihalle kaikki mahdolliset valot päälle ja juostava pyykkinarulle hakemaan se toinen sukka, joka jäi päivällä narulle roikkumaan. (Vaikka en kyllä ole vieläkään osannut päättää, onko parempi, että kaikki mahdolliset valot on päällä, jotta voin nähdä ylimääräisen tunkeilijan vai onko sittenkin se parempi, että on mahdollisimman pimeää, jotta minut on vaikeampi havaita?!) Kaikkeen kai tottuu ajallaan.. Mutta milloin se aika koittaa? Lapsena ajattelin, että sitten kun olen aikuinen. Nyt olen aikuinen ja ajattelen, että ehkä sitten kolmikymppisenä..

Nyt kun olen äiti, pelko on hieman muuttanut muotoaan. Nyt minulla on lapsi suojeltavana. En voi vain piiloutua viimeiseen nurkkaan kun kuulen jonkun koputtavan ulko-oveen. Minun on oltava rohkea ja tarkistettava onko uhka todellinen vai kuvitteellinen. En voi myöskään viedä viikonlopun poissaolon jälkeen lasta omaan sänkyyn ennen kuin olen tarkastanut sängyn alusen valmiina hyökkäämään tunkeilijan kimppuun. Hullua! Toisaalta en halua näyttää turhaa pelkoani lapselle, koska viimeisenä haluan, että tämä periytyy hänelle! Hmm.. "kyllä kultaseni, tämä on vain rutiinitarkastus, onko joku pyyhkinyt pölyt sängyn alta poissaollessamme ja ei, ei veitsen kanssa saa tulla makuuhuoneeseen, äiti nyt vain pilkkoo porkkanoita tässä samalla". Näinkö minä sen sängyn alle kurkkimisen hänelle sitten aion kyselyiän koittaessa selittää.

Muistan kuinka ala-asteella olin halunnut jäädä koulun jälkeen kaverilleni kylään. Eihän sitä silloin päivällä ajatellut, että se ehtii tulla pimeä kun pitää lähteä pyöräilemään kotiin. Matkaa oli neljä kilometriä. Silloin poljin ennätysajassa, vain muistaakseni 8 (tai sanotaan, että n. 10) minuuttia ja olin kotona. Se olen siis minä, joka pimeään aikaan kuntoilee ja rikkoo niitä ennätyksiä. Niitä ei vain kukaan ole todistamassa. Niin, paitsi ne kaikki minun pimeässä vaanivat pelottavat ja vähemmän pelottavat ystäväni..

Mahtaakohan lukijoista löytyä tämmöisiä hassuja kohtalon tovereita? Kommentoikaahan omista kokemuksista, niitä on aina kiva lukea! :)

<3 Krisu