Läksiäislahja päiväkotiin

Eilen oli pikkumurun viimeinen päiväkotipäivä toistaiseksi. Pidimme päiväkodista, missä pikkumuru oli, todella paljon! Meillä oli tietyt ennakkoluulot päiväkoteja kohtaan, jonka vuoksi laitoimmekin aluksi pikkumurun yksityiselle perhepäivähoitajalle. Erinäisten sattumusten kautta pikkumuru päätyi lopulta päiväkotiin, josta ei kyllä ole moittimisen sanaa sanottavana, etenkään henkilökunnan puolelta. Tämän päiväkotikokemuksen jälkeen ennakkoluulot ja vähän huono asenne päiväkoteja kohtaan on kyllä karissut. Toki tiedostan sen, että kaikki päiväkodit eivät ole niin pieniä kuin se missä pikkumuru oli. Lisäksi isomissa päiväkodeissa on helpommin ongelmia, ainakin itse muistan kokeneeni lapsena päiväkodissa isossa ryhmässä sen, kuinka ei aina otettu leikkeihin mukaan, eikä sitä oikein kukaan huomannut, että jäin yksin. Aina ei myöskään henkilökunnan kanssa suju näin hyvin mitä meillä sujui.

Olimme siis hyvin tyytyväisiä tähän päiväkotiin, joten halusimme myös jotenkin muistaa päiväkotia pikkumurun viimeisenä hoitopäivänä. Itse en ihan täysin ymmärrä sitä päiväkodin hoitajien ja opettajien lahjomista aina jouluisin ja keväisin. Toki se on kiva antaa jotain muistoksi, jos ollaan oltu oikein tyytyväisiä yhteistyöhön, mutta silti. Hoitajat ja opettajat saavat kantaa koteihinsa kaikenlaista roinaa, joista osa päätyy varmasti kirppiksille tai roskiin. Niin ja tulee tässä samalla mieleen se kliseinen, että eihän muissakaan ammateissa työskenteleviä lahjota niin paljoa mitä esimerkiksi opettajia. Noh, tästä asiasta voisi vääntää varmaan aika paljonkin sillä siinä on niin monta vaikuttavaa seikkaa ja mielipidettä. Itse en ole täysin kumpaakaan mieltä, mutta palataanpas takaisin varsinaiseen aiheeseen.

Halusimme siis viedä jotain muistoksi päiväkotiin, koska pikkumuru lopetti siellä kokonaan. Selasin yks ilta netistä keskustelupalstoja, mitä muut olivat vieneet hoitajille kun lapsi lopettaa päiväkodissa. Leffaliput, kukat ja lahjakortit eivät jotenkin tuntuneet omalta ja sitä paitsi olisivat tulleet hyvinkin nopeasti kalliiksi. Päiväkodissa kun on se kuusi-seitsemän hoitajaa. Aikani selattuani, yhden keskustelupalstan viimeisen sivun viimeinen kommentti kuului suunnilleen näin: "veimme päiväkotiin lahjaksi lastenkirjoja". Siis, wau, mun mielestä ihan mahtava idea! Arvaattekin jo varmaan, että toteutin saman idean. Satuin vielä löytämään K-Citymarketin kirja-alesta pari hyvää lastenkirjaa edullisesti, joten siinä oli mielestäni oikein hyvä lahja koko päiväkodin käyttöön. Tästä lahjasta on iloa vieläkin vaikka hoitajat ja lapset vaihtuisivat. Ja niistä kirjoista jäi konkreettinen muisto pikkumurusta päiväkotikavereille ja hoitajille. Parasta tässä lahjassa on kuitenkin se, että niistä on iloa myös lapsille, eikä lahja päädy vain hoitajan pölyiseen kaappiin, missä on ne kaikki muutkin hoitolapsilta aikoinaan saadut lahjat!

Edellisenä iltana pikkumuru sai vielä maalata sormiväreillä kortin päiväkotiin. Äiti vähän auttoi tekemään kädenjäljet, mutta muuten kortti oli pikkumurun omaa käsialaa. Päiväkodissa oltiin todella tyytyväisiä lahjaan. He aikoivatkin aina muistella pikkumurua kun lukevat niitä kirjoja.

Mitäs mieltä te olette hoitajien tai opettajien lahjomisesta? Onko teillä muita hyviä lahjavinkkejä vastasuuden varalle?

<3 Krisu

Lähteäkö töihin vai ollako kotona?

Kirjoitin eilen postauksen pikkumurun päivähoitohistoriasta, jonka voi käydä lukemassa täältä. Kirjoituksen on tarkoituksena toimia taustatietona tälle uudelle tekstille, jotta ymmärrätte paremmin tästä tekstistä huokuvaa helpotusta ja innostusta. 

Kirjoitin, että olen hakenut töitä hyvin vaihtelevissa tunnetiloissa. Palataan kuitenkin vähän taaksepäin, jotta tekin ymmärrätte paremmin tätä minun ajatuksenjuoksua. Valmistuin siis joulukuun loppupuolella ja jo joulun pyhien jälkeen aloin heti etsimään töitä kun ajatuksena oli, että on parempi saada heti valmistumisen jälkeen työkokemusta omalta alalta. Laittelin muutamia hakemuksia, mutta koko ajan päässä kyti ajatus, että haluanko minä nyt töihin? Haluanko viedä pikkumurua joka aamu päiväkotiin, vaikka hän viihtyisikin siellä? Haluanko, että hänen vauva-aika ja taaperoikä menee vähän kuin siinä koulun ja nyt töiden sivussa? Alkoi lievästi ahdistaa kun en tiennyt mitä tehdä, mistään ei tuntunut tulevan oikeaa vastausta. 

Treeniä mamman ja pappan luona

Sitten tuli se päivä kun puhelin soi ja ääni toisessa päässä kysyi, olisiko minulla hetki aikaa lyhyeen puhelintyöhaastatteluun. En ollut valmistautunut sellaiseen millään lailla. Olin tehnyt hakemuksia vähän vasemmalla kädellä, puoli tosissaan ja ajatellut, että parempi kun kukaan ei edes pyydä haastatteluun niin asia ratkeaa helposti ja jään kotiin pikkumurun kanssa. Änkytin ja hikoilin vastaukseni puhelimeen. Minulla ei ollut vielä puhelun päätyttyäkään hajuakaan mikä firma oli kyseessä. Silti he pyysivät jatkohaastatteluun. Lupasin mennä jo heti seuraavana päivänä. Bussissa päätin, että haetaan nyt sitten tätä paikkaa ihan tosissaan kerta tälle tielle ollaan lähdetty. Haastattelu kasvotusten tämän haastattelijan kanssa meni paljon paremmin kuin puhelinhaastattelu ja hän olikin siltä istumalta valmis laittamaan minut viimeiseen vaiheeseen eli tapaamaan itse firman omistajaa. Viimeiseen vaiheeseen pääsi max. 3 hakijaa, joten olin edennyt jo hyvin pitkälle. Kävin firman omistajan haastattelussa vielä samalla viikolla, joka meni mielestäni myös hyvin. Tässä vaiheessa alkoi kuitenkin vähän kaduttaa koko haastattelurumba. Ensimmäistä kertaa elämässäni toivoin sydämeni pohjasta, että en saisi töitä!

Remontin keskellä saa luvalla leikkiä äitin ja isin sängyllä

Onneksi tuli viikonloppu, jolloin sain rauhassa miettiä ratkaisuani. Heräilin jopa yöllä siihen, että aivot prosessoivat asiaa, se oli vaikea päätös. Lopulta sunnuntai-iltana päätin, että jään pikkumurun kanssa kotiin, vaikka saisin töitä. Tuntui vähän hullulta tehdä sellainen päätös, koska olen kuitenkin oppinut siihen, että jos töitä on tarjolla, niihin tartutaan. Päätökseeni vaikutti kuitenkin hyvin vahvasti se, että käydessäni työhaastattelussa firman omistajan luona, tuli hyvin epävarma tunne, haluanko hänen alaisekseen tänne töihin. Mulle ei oo koskaan tullu työhaastattelussa sellasta oloa, joten ihmettelen mistä se johtui, koska sinällään omistaja vaikutti ihan mukavalta, mutta jotain outoa hänessä oli. Lisäksi työmatka olisi ollut tunnin suuntaansa tai jopa enemmän ruuhkista riippuen, joten kokemuksesta voin sanoa, että se olisi ollut väsyttävää meille kaikille. Siinä ei iltasin ehdi pahemmin muuta tekemään kun ruuan laittamaan ja tiskaamaan ja taas pitää mennä nukkumaan.

Maanantaina puhelin jälleen soi ja numerosta jo näin, kuka soittaja oli. Valmistuin olemaan joko hieman teennäisen harmistunut, että en saanut työpaikkaa tai sitten ystävällisesti sepittelemään, että en ota työpaikkaa vastaan. Alkulöpinöiden jälkeen soittaja aloitti: "valitettavasti.." ja jo silloin minun teki mieli hyppiä innostuksesta. Omistaja oli vaikean valinnan jälkeen päätynyt meistä kahdesta hyvästä vaihtoehdosta juuri siihen toiseen. Tyydyin toteamaan puhelimeen ehkä vähän liian iloisella äänellä, että ei se mitään. Ei onneksi tarvinnut alkaa selittelemään miksi en ota työpaikkaa vastaan. Näin sen kuului mennä. Minä jään varsinaiseksi kotiäidiksi ensimmäistä kertaa, vaikka poikani on jo 1v. 9kk. Olen ihan innoissani ja pitihän se sen kunniaksi ostaa pikkumurulle sormiväritkin. Nyt meillä on aikaa vaikka askarella yhdessä.

Helmikuun 1. päivästä lähtien jää päiväkotireppu ja repun kantaja kotiin joka aamu

Onneksi minulla on mahdollisuus jäädä kotiin ja nyt kun on mahdollisuus niin tilaisuus on käytettävä hyväksi. Pikkumuru on pikkumuru vain kerran, ainakin kirjaimellisesti. Kiitokset vaan niille kaikille ihanille ihmisille, jotka ovat kannustaneet jäämään kotiin! Töitä ehdin varmasti tehdä vielä kyllästymiseen asti ja jos minun työllistymiseni omalle alalle on siitä kiinni, että olen ollut kotiäitinä heti valmistumisen jälkeen niin sitten pitäkööt työpaikkansa! Uskon vahvasti, että kyllä minulle jotain löytyy kunhan töiden aika tulee. Työllistän vaikka itse itseni tai vaihdan alaa. Nyt onkin aikaa miettiä, mitä haluan oikeasti tehdä isona? Ja jotta en nyt aivan kokonaan aivojani heittäisi narikkaan niin täytyy alkaa kehittelemään jotain mulle sopivaa aivotyöskentelyä. Pitäisköhän alottaa uudelleen pianon soitto, jonka lopetin vuosia sitten tai vähintään aina englanninkieltä on varaa parantaa. Takuuvarmaa on ainakin se, että hikeä pukkaa vähintään kerran viikossa kun pikkumurun kanssa hikoillaan muskarissa. Se onkin todellinen urheilulaji energisen vajaan kaksi vuotiaan kanssa!

<3 Krisu

Pikkumurun päivähoitohistoria

Tiedättekin jo, että valmistuin viime vuoden loppupuolella tradenomiksi. Pikkumuru syntyi huhtikuussa 2014 kun koulua oli jäljellä 1,5 vuotta. Poika syntyi kaksi päivää lasketun ajan jälkeen, joten olin vielä laskettuna päivänä koulussa ja olisin mennyt sinä aurinkoisenakin päivänä kun tarmokas poika syntyi, ellen noh, olisi siis lähtenyt synnyttämään. Vointini oli siis todella hyvä koko raskauden ajan, kun ei ota lukuun pientä alkupahoinvointia ja puolen välin jälkeen alkaneita ajoittaisia supistuksia. Niin, eikä nyt muistella sitä kun loppuraskaudessakin päätin olla tarmokas ja kävellä sen 4km kouluun, vaikka mummotkin alko jo ohitella.. (Toki välillä ajoin matkan autolla.)

Isin mahan päällä oli hyvä nukkua!

Vointini oli myös oikein hyvä kaksi viikkoa synnytyksestä, jolloin palasin koulunpenkille minimiehen kanssa. (Näin jälkikäteen kyllä vähän HUI!)  En siis käynyt päivittäin koulussa vaan minulla oli yksi kurssi viimeistä silausta vaille valmis, joten tein siihen kuuluvat tehtävät kotona ja kävin koulussa tapaamassa opettajaa ehkä kolme kertaa koko loppukevään aikana, maksimissaan tunnin kerrallaan. Lisäksi pidin luokalleni ja eräälle yritykselle yhdessä ryhmäni kanssa esitelmän englanniksi. Voitte vaan kuvitella, kuinka puhe ja ajatus takkusi.. Etenkin kun tiesin, että mies odottaa koulun ala-aulassa pikkumurun kanssa, jolla saattaa olla TAAS nälkä! Ja arvasinhan minä oikein, sillä heti kun esitelmä oli valmis ja sain luvan poistua, kuului jo ala-aulasta pieniä parkaisuja, joista ei voinut erehtyä. Onneksi tästä alkoi odotettu kesäloma!

Syyskuussa jatkoin opintojani samaan tahtiin kuin muutkin luokkakaverini. Lukujärjestykseni oli rento, suunnilleen kolme päivää viikossa ja neljä tuntia päivässä oli koulua. Tuon ajan pikkumurulla oli kotona tuttu luottohoitaja. Pari kertaa oli myös kauhutiistaita, jolloin koulua oli 8-20 eli 12 tuntia, koska olin ottanut kursseja myös iltaopintoina. Pikkumuru oli lähes täysimetyksellä ja vielä tuolloin sitä maitoa tuli ihan kiitettävästi.. Voitte varmaan kuvitella, kuinka kipeältä se tuntui, olin todellakin räjähtää! :D Mutta minä en ollut ainut, myös kotimme oli kuin räjähdyksen jäljiltä kun kaikki aika meni kouluun ja vauvan hoitoon.

Good moms have sticky floors, dirty ovens, and happy kids. Tämä magneetti pelasti mut! :D

Joulun 2014 tienoilla aloin kirjoittamaan opinnäytetyötä, jolloin pikkumurulla oli sama tuttu luottohoitaja kolme päivää viikossa. Kirjoittaminen oli hidasta ja motivaatiota ei ollut. Sain kuitenkin opinnäytetyöni suhteellisen hyvälle mallille, kunnes maaliskuussa 2015 päätin, että emme enää tarvitse hoitajaa, vaan kirjoitan silloin kun pikkumuru on päiväunilla. Eihän siitä tullut mitään kun päiväuniaikaan oli siivottava lelut, tiskattava tiskit ja pyykättävä. Opinnäytetyö ei oikein edennyt minnekään, vaikka ohjaava opettajakin välillä yritti ystävällisesti painostaa. Toukokuussa lähdin viiden kuukauden mittaiseen työharjoitteluun, jolloin sovin opettajan kanssa, että jatkan opinnäytetyötä harjoittelun jälkeen. Pikkumuru aloitti toukokuussa yksityisellä perhepäivähoitajalla, josta hän vahtoi elokuun alussa pieneen päiväkotiin. Pikkumuru on todella sosiaalinen ja kaipaa samanikäistä leikkiseuraa, joten päiväkoti on ollut todella onnistunut ja hänelle sopiva ratkaisu. Lisäksi meillä kävi tuuri kun tämä kyseinen päiväkoti on pieni ja siellä on aivan ihana henkilökunta!

Työharjoittelun ajan pikkumuru oli siis viisi päivää viikossa ja pitkät päivät hoidossa. Lokakuussa työharjoittelu loppui ja jatkoin opinnäyteytön kirjoittamista, jolloin pikkumurun hoitopäivät vähennettiin kolmeen viikossa. Kolmena päivänä viikossa sitten kirjoitin opinnäytetyötäni ja sainkin sen marraskuun lopussa valmiiksi. Niin valmistuin joulukuussa. En tiedä tekisinkö nyt mitään toisin. Tiesin, että jos en jatka samantien koulua loppuun niin todennäköisesti en käy sitä enää koskaan loppuun. Toki välillä harmittaa kun pikkumurun vauva-aika on mennyt koulussa, mutta en koe silti, että pikkumuru olisi jäänyt jostain paitsi. Hän on saanut rakkautta ihan yhtä lailla kuin muutkin lapset ja on meille se elämän keskipiste. En tietenkään olisi tehnyt tämmöistä ratkaisua, jos se olisi vaikuttanut huonolta tai pikkumuru olisi kärsinyt. Päinvastoin olen onnellinen, että sillä on ollut hyvinkin positiivisia vaikutuksia tähän meidän iloiseen ja sosiaaliseen pikkupoikaan.

Pikkumuru on edelleen päiväkodissa kolme päivää viikossa, koska olen nyt hakenut töitä ja käynyt työhaastatteluissa hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Vihdoinkin olen kuitenkin tehnyt päätöksen sen suhteen, mitä haluan tehdä. Tämän tekstin onkin tarkoituksena olla taustatietona seuraavalle tekstille, jonka otsikko on: " Lähteäkö töihin vai ollako kotona?". Yritän saada sen kirjoitettua mahdollisimman pian niin teidän ei tarvitse olla jännityksessä. ;)

Mukavaa alkanutta viikkoa!

<3 Krisu

Helppo gluteeniton pannukakkukakku

Meillä on yleensä aina gluteenittomia jauhoja kaapissa, koska kaksi siskoistani on gluteenittomia. Lisäksi lähipiirissä on muitakin gluteenittomia, joten heidän vierailuihin on syytä varautua. Harvemmin kuitenkaan leivon etukäteen pakkaseen gluteenittomia, sillä tottumuksesta tulee vain tehtyy kaikki leivonnaiset tavallisiin vehnäjauhoihin tai muihin gluteenittomille sopimattomiin jauhoihin.

Eilen sitten saimme kaksi ihanaa siskoani kylään, joten täytyi nopeasti keksiä jotain suhteellisen helppoa ja nopeaa tarjottavaa. Leivontaa rajoitti se, että meiltä ei löytynyt kovinkaan ihmeellisiä leivontatarvikkeita. Onneksi olimme syksyn mittaan poimineet kuitenkin paljon marjoja pakkaseen, joten niitä on runsaasti käytettäväksi ja ne on takuuvarmasti gluteenittomia. Lisäksi jääkaapissa oli 2dl kermaa, joka huusi "käytä minut ennen kuin päiväykseni menee umpeen". Tästä sainkin idean kokeilla gluteenitonta pannukakkukakkua! Ja voin kyllä sanoa, että se oli mielestäni hyvää. Ei yhtään liian makeaa, sillä teen aina letut suolaisina ja sitten niiden päälle voi laittaa joko suolaista tai makeaa täytettä.

Letut:

½ l maitoa

2 kananmunaa

2 ½ dl gluteenitonta jauhoa

½ tl suolaa

50 g sulatettua voita

Kaikki ainekset vispataan kulhossa sekaisin. Äidin oppien mukaan laitan sulatetun voin suoraan taikinan sekaan, niin itse paistamisessa ei enää tarvitse käyttää voita. Jos tykkää makeasta lettutaikinasta, voi taikinaan lisätä maun mukaan sokeria. Anna lettutaikinan turvota hetki ennen paistamista. Paista letut. Niitä tuli muistaakseni noin 9 kappaletta.

Itse pannukakkukakun tai lettukakun, miksi tätä nyt haluaakin nimittää, kasaaminen on helppoa. Käytin tähän kakkuun lähes kaikki letut, mitkä paistoin. Ehkä 1-2 jäi käyttämättä, kun katosivat parempiin suihin ennen kasaamista. Vatkasin 2dl kermaa, mutta halutessaan sitäkin voi vatkata enemmän. Mielestäni tämä kerma määrä oli kuitenkin aivan riittävä. Laita siis tarjoiluastian päälle suurin lettu ja sivele siihen vähän kermaa ja ripottele kerman päälle erilaisia marjoja. (Itse käytin mansikoita, mustikoita, punaviinimarjoja ja vadelmia vuorotellen.) Laita tähän päälle taas uus lettu ja tee sama uudelleen niin kauan kun kermaa ja lettuja riittää. Päällimäiseksi kasasin isoimman keon marjoja ja sulatin 3 palaa tummaa suklaata, jolla viimeistelin koristelun. Nauti! <3

ps. Tästäkin kakusta tulisi vielä näyttävämpi ja paremman makuinen, jos marjat olisi tuoreita, joten täytyy sitten kesäaikaan tehdä tuoreista marjoista! Lisäksi tämmöisen kakun voisi tehdä myös suolaisilla täytteillä. Täytyykin kokeilla ens kerralla. :)

<3 Krisu

Meidän talon tarina

Tässä hiljattain tuli mieleen, että enhän ole koskaan oikein avannut teille lukijoille sitä, minkälaisessa talossa me asumme. Mikäpä siis parempi uuden vuoden aloitus täällä blogin puolella kuin se, että kerron vähän meidän kotimme historiaa. Kuvia löytyy jo useammasta edellisestä postauksesta, mutta tähän linkitän nyt omat suosikkini. Matka olohuoneeseen ja Keittiössä tapahtuu ovat mielestäni parhaimpia postauksia liittyen meidän talon historiaan. Etenkin Matka olohuoneeseen -postauksessa pääsee hyvin siihen tunnelmaan, miltä tässä talossa näytti kun muutimme tänne. Sillon meinas lievästi sanottuna tulla katumus ja järkytys, mitä me olimmekaan menneet tekemään. Tämä olikin elämäni erikoisin muutto, sillä ensimmäistä kertaa elämässäni muutin taloon, joka ei ollutkaan tyhjä..

Joulukuun alussa tuli kuluneeksi vuosi siitä kun saimme mieheni kanssa avaimet ensimmäiseen omaan kotiimme. Olimme syksyn aikana jutelleet paljon erilaisista vaihtoehdoista asumisen suhteen ja haimme jopa tonttia yhdeltä asutusalueelta, mutta jälkikäteen ajateltuna, onneksemme emme saaneet sitä. Asutusalueella asuminen ei vain oikein ole meidän juttumme. 

Kuva otettu maaliskuussa 2015. Ikkunasta avautuu näkymä omalle pihalle, jossa on tilaa leikkiä. Tämä makuuhuone joutuu tai paremminkin pääsee seuraavaksi mylläyksen kohteeksi ja voin paljastaa, että tulee varmasti muuttumaan toden teolla.

Tämä meidän talomme on vuonna 1947 rakennettu kaksikerroksinen, ulkoa jo hieman rapistuneen näköinen rintamamiestalo. Tämän talon ovat rakentaneet Koivistolta tulleet evakot ja aina vuoden 2014 joulukuuhun asti tämä talo kuului sille samalle suvulle. Ymmärrätte varmaan, että sota-ajalla eläneet ihmiset ovat kokeneet kovia ja tottuneet säästämään kaiken mahdollisen myöhempää käyttöä varten, joten tämä talo oli ja on edelleenkin hyvin täynnä tavaraa. Olemme vasta raivanneet alakerran tyhjäksi, jotta omat tavaramme on mahtunut sisään ja astiat kaappeihin.

Tämän talon entiset asukkaat olivat alunperin mieheni perheen tuttuja, jonka vuoksi kyläilimme täällä toisinaan. Syksyllä 2014 entiset asukkaat sitten alkoivat puhumaan, jospa se olis aika luopua tästä isohkosta talosta ja pihamaasta, joiden hoitamiseen kuuluu niin paljon aikaa ja jaksaminen on vanhoilla ihmisillä kortilla. Myöhemmin kun mieheni uskaltautui kysymään, että mitäs mieltä he ovat myymisestä, oli neuvotteluja helppo jatkaa kun he olivat jo etukäteen miettineet kiinnostaisikohan meitä ostaa.. Onhan se vanhojen ihmisten aina helpompaa myydä tutuille, etenkin kun kyseessä on vanha talo, jolla on paljon tunnearvoa. Mieheni ammatin tuoman pätevyyden vuoksi meidän oli helpompi uskaltaa ostaa vanha talo, koska tiedostimme riskit heti alusta lähtien. 

Nyt kun tämä vanha talo on meidän, haluamme kunnioittaa ja vaalia tiettyjä perinteitä, mutta samalla kunnostamme ja remontoimme tätä entistä nykyaikaisemmaksi. Pyrimme sekoittamaan vanhaa ja uutta sopivasti, niin, että ne kietoutuvat toisiinsa ja saavat meidät henkäilemään ihastuneena. Näin ainakin toivomme ja haaveilemme salaa.

Aikaisemmin mainitsinkin jo, että talo on edelleen täynnä edellisten omistajien tavaraa, joka on nyt siis meidän omistuksessamme. Kerran olemme jo ehtineet pitämään pihallamme kirppistä, sillä kaikkea emme tarvitse. Mutta matka yläkerran hiukka ummehtuneeseen hajuun on joka kerta yhtä mielenkiintoinen. Joku päivä sieltä löytyy jo hieman hauraaksi mennyt morsiuspuku, jonka tarina on jäänyt meille tuntemattomaksi ja toinen päivä ihailemme vihreää puusohvaa, jonka voisi sijoittaa vaikka minne. Tavaroiden tarinat kiehtovat ja saavat mielikuvitukseni laukkaamaan dramaattisten parisuhteiden syövereihin. Toivon, että viihdytte tämän talon tarinan parissa, joka jatkaa kulkuaan vaikka ihmiset ja suhdekuviot vaihtuvat.

Kuva on viime elokuulta meidän pihamaalta kun pidimme pihakirppiksen.

Onpa mukava palata näihin elokuun lämpimän sunnuntain tunnelmiin. Pihakirppiksen yhteydessä oli pieni kahvila, jossa myynnissä oli mun ja kahden siskoni tekemiä leivonnaisia.

Meidän ja tämän talon tarina on vasta aluillaan, mutta monta tarinaa on vielä kertomatta. Olohuoneen ja kirjastohuoneen remontti valmistuu hiljalleen, jonka jälkeen siirrymme jossain vaiheessa alakerran toiseen makuuhuoneeseen ja keittiöön ja vielä myöhemmin yläkertaan. Remontoimista riittää tämän talon jälkeen vielä ulkorakennuksissakin, joista yhdessä sijaitsee esimerkiksi meidän sauna. Paljon haaveita ja paljon aikaa. Vuosikymmentenkin jälkeen varmaan vielä naputtelen täällä jo harmaahapsisena ja yritän kertoa tämän talon tarinaa, joka on muuttunut vuosien saatossa. Vaikka luulen kyllä, että sitten on blogien kirjoittaminenkin siirtynyt aivan uudelle tasolle.. ainakin tietokoneilla naputteleminen on sitten yhtä vanhanaikaista kuin kirjoituskoneella nykyisin kirjoittaminen..

Mukavia kirpeitä pakkassäitä!

<3 Krisu