Olen aikuinen ja pelkään pimeää

Olen aikuinen, ainakin vuosien perusteella. Olen aikuinen, jolla on hyvä mielikuvitus ja joka pelkää pimeää. Siis aikuinen, jonka elämää pimeänpelko rajoittaa vähäsen. Samalla kuitenkin olen aikuinen, joka ihastelee pimeää kynttilän valossa ja nautiskelee pimeän luomasta tunnelmasta. Ristiriitaista.

Pimeänpelko on peloistani pahin ja ärsyttävin, sillä se vaivaa suhtellisen usein täällä pohjolassa. Kesät menevät kuin siivillä kun ei tarvitse miettiä pimeää. Syksysin pelko alkaa taas hiipimään takaraivoon. Inhoan sitä järjen ja tunteen kilpajuoksua. Kyllä minä osaan ajatella, että miksi siellä pimeässä juuri minua joku joka ilta tuijottais tai havittelis minun pientä omaisuuttani tai miksi joku juuri pimeän aikaan haluaisi kävellä meidän puuliiteriin kun ei sinne kukaan päiväsaikaankaan eksy. Kyllä minä tiedän, että todennäköisyys kaikkeen tähän on hyvin pieni. Niin tiedän, mutta kun mitä jos joku kerjäläinen kuitenkin on hiipinyt saunan päällä olevaan vanhaan veneen veistämöön lämmittelemään tai ihan varmasti joku nyt tuijottaa minua tuosta verhottomasta ikkunasta (vilkaisu olan yli ikkunaan).

Siinä mielessä pimeänpelko rajoittaa elämääni, koska pyrin tekemään kaikki ulkona tehtävät asiat ennen pimeää. Käyn hakemassa puut sieltä liiteristä valmiiksi saunalle mielellään ennen pimeää, käyn lenkillä valosaan aikaan, pyykkejä en hae narulta jos on jo tullut pimeää, enkä oikeastaan tarvitse puhelintakaan, jos se on unohtunut autoon pihan kauimmaiseen nurkkaan ja on ehtinyt tulla jo pimeää.. Lista on niin pitkä ja omituinen, että alkaa melkein hävettämään. Miten voin olla näin toivoton pelkuri?

Aina kaikkea ei kuitenkaan pysty ennakoimaan eikä esimerkiksi saunaa, joka on ulkorakennuksessa, viitsi aina lauantaisin lämmittää keskellä päivää. En voi miestäkään aina pimeän aikaan pidätellä  kotona minun turvanani. Joskus sitä on vain laitettava pihalle kaikki mahdolliset valot päälle ja juostava pyykkinarulle hakemaan se toinen sukka, joka jäi päivällä narulle roikkumaan. (Vaikka en kyllä ole vieläkään osannut päättää, onko parempi, että kaikki mahdolliset valot on päällä, jotta voin nähdä ylimääräisen tunkeilijan vai onko sittenkin se parempi, että on mahdollisimman pimeää, jotta minut on vaikeampi havaita?!) Kaikkeen kai tottuu ajallaan.. Mutta milloin se aika koittaa? Lapsena ajattelin, että sitten kun olen aikuinen. Nyt olen aikuinen ja ajattelen, että ehkä sitten kolmikymppisenä..

Nyt kun olen äiti, pelko on hieman muuttanut muotoaan. Nyt minulla on lapsi suojeltavana. En voi vain piiloutua viimeiseen nurkkaan kun kuulen jonkun koputtavan ulko-oveen. Minun on oltava rohkea ja tarkistettava onko uhka todellinen vai kuvitteellinen. En voi myöskään viedä viikonlopun poissaolon jälkeen lasta omaan sänkyyn ennen kuin olen tarkastanut sängyn alusen valmiina hyökkäämään tunkeilijan kimppuun. Hullua! Toisaalta en halua näyttää turhaa pelkoani lapselle, koska viimeisenä haluan, että tämä periytyy hänelle! Hmm.. "kyllä kultaseni, tämä on vain rutiinitarkastus, onko joku pyyhkinyt pölyt sängyn alta poissaollessamme ja ei, ei veitsen kanssa saa tulla makuuhuoneeseen, äiti nyt vain pilkkoo porkkanoita tässä samalla". Näinkö minä sen sängyn alle kurkkimisen hänelle sitten aion kyselyiän koittaessa selittää.

Muistan kuinka ala-asteella olin halunnut jäädä koulun jälkeen kaverilleni kylään. Eihän sitä silloin päivällä ajatellut, että se ehtii tulla pimeä kun pitää lähteä pyöräilemään kotiin. Matkaa oli neljä kilometriä. Silloin poljin ennätysajassa, vain muistaakseni 8 (tai sanotaan, että n. 10) minuuttia ja olin kotona. Se olen siis minä, joka pimeään aikaan kuntoilee ja rikkoo niitä ennätyksiä. Niitä ei vain kukaan ole todistamassa. Niin, paitsi ne kaikki minun pimeässä vaanivat pelottavat ja vähemmän pelottavat ystäväni..

Mahtaakohan lukijoista löytyä tämmöisiä hassuja kohtalon tovereita? Kommentoikaahan omista kokemuksista, niitä on aina kiva lukea! :)

<3 Krisu

Näkyvää tulosta remontin suhteen

Minulla ja miehelläni oli alkuun hyvin eriävät käsitykset siitä, kuinka nopeasti remontti tulee olemaan valmis. Minun kantani oli tietenkin, että pian, parin kuukauden sisällä remontin alkamisesta. Mies ajatteli, että jos jouluksi tai viimeistään ens vuoden puolella saatais remontoitu puoli käyttöön. Itse en alkuun yhtään ymmärtänyt, että miten laajaan ja välillä haastavaankin remonttiin me olimme ryhtymässä. Mies alan ammattilaisena varmasti tiesi suunnilleen, vaikka eipä hänkään tainnut arvata miten mukavaa se purkaminen on, joten remontti on laajentunut suhteellisen paljon niistä touko-kesäkuun suunnitelmista. Mies myöskin ehkä ajatteli säästellä mun hermoja kun ei kertonut, että todellakin tässä asustellaan ainakin puoli vuotta remontin keskellä. Nyt minäkin siis ajattelen, että toivottavasti jouluksi pääsemme ihastelemaan remontoituja tiloja! (Ja eiköhän se onnistu kun tästä talosta löytyy tämmönen pyrstölle potkija, joka käy ovenraosta kommentoimassa, että eikö siellä vieläkään ole lattiaa. ;))

Pikku hiljaa, pikku hiljaa.. Olen kyllä oppinut konkreettisesti näiden sanojen merkityksen. Mutta niin, pikku hiljaahan se kaikki tapahtuu ja ehtiipä ainakin tottumaan tähän muutokseen jos positiivisesti haluaa ajatella! Täytyy kyllä sanoa, että olen ollut yllättävän kärsivällinen. Mitä nyt kerran vähän mökötin kun sattu huono päivä eikä remonttikaan edistynyt! ;)

Eipä jaaritella sen enempään vaan annetaan kuvien puhua puolestaan.

Lähtötilanne olohuoneesta kirjastohuoneeseen päin kuvattuna. Oviaukko on tämän ikäseen taloon normaalin kokonen, mutta nykyisesti mitattuna matala ja kapea.

Tämä kuva on otettu kirjastohuoneesta olohuoneeseen päin. Oviaukkoa siis levennettiin ja korkeutta kasvatettiin. Tähän tulee about yhden ja puolen oven levyset parilasiovet. Kuvan taaimmaisessa seinässä eli ulkoseinässä näkyy himmeät luonnospiirrokset. Siihen on harkinnassa tehdä reikä ulos (myöhemmin rakennettavalle terassille) ja laittaa mahdollisimman samanlaiset lasipariovet kuin tähän kirjastohuoneen ja olohuoneen välille. Saa nähdä mihin ratkaisuun lopulta päädymme..

Ikkunoiden aluset purettiin ja ne tyhjennettiin. Hiiret olivat käyneet siellä vähä juoksentelemassa ja tekemässä koloja, joten oli parempi tehdä uusi eristys selluvillasta ja uusi laudoitus.

Samalla pistorasioita lisättiin huimasti. Tämän ikäisissä taloissa kun ei yleensä ole pistorasioita turhia ollut.. Meilläkin oli isossa olohuoneessa kolme pistorasiaa ja kirjastohuoneessa yksi ja niissäkin osassa oli vain yksi paikka. (En muista oliko sille "paikalle" joku hienompi termi, mutta jos tulen tällä ymmärretyksi niin hyvä niin).

Ahkera apulainen, jonka myötä ruuvit ja naulat menevät sekaisin!

Kirjastohuoneesta lähtee yhden turhan komeron ovi pois. (Vielä hetken oviaukko on naulojen yms. säilytyspaikkana kunnes se laudoitetaan umpeen.) Ovelle kyllä löytyy hyötykäyttöä muussa tarkotuksessa. Nämä vanhat ovet ovat kyllä mun yksi rakkaus! ;) Itse komero on meidän nykyisen makuuhuoneen puolella ja se puretaan kun makuuhuone remontoidaan. Vasemman puoleinen ovi meidän makuuhuoneen ja kirjastohuoneen välille halutaan jättää paikoilleen.

Seuraava vaihe on lattiarunkojen tekeminen kunhan ensin saadaan siivottua paikat sellaiseen kuntoon, että sinne voi alkaa jotain tekemään. Tätä työvaihetta minä kyllä olen odottanut, sillä se tarkoittaa sitä, että itse lattioidenkin valmistuminen alkaa olla jo paljon lähempänä. Kyllä se tästä, pikku hiljaa! :)

<3 Krisu

Chocolate chip cookies -resepti

Nyt on syytä juhlia! Se on nimittäin ohi se työharjottelu! Viis kuukautta aikasia aamuja ja kiireisiä iltoja on mennyttä. Pidin kyllä paljon harjottelupaikasta ja työkavereista, mutta olen onnellinen, että valmistuminen on taas yhden askeleen lähempänä. Tämän kunniaksi jaan teille tämän lupaamani parhaan chocolate chip cookies -reseptin.

Resepti on peräisin mun jenkki perheen leivontavihkosta, mutta en siis tiedä mikä sen todellinen alkuperä on.. Tässä kohden on varmasti hyvä valottaa sitä, että olen kyllä täysin suomalainen, mutta asuin lukioaikana kolme kuukautta Yhdysvalloissa, Michiganissa amerikkalaisessa perheessä. Tästä syystä tykkään etsiä netistä amerikkalaisilta sivuilta erilaisia leivontaohjeita ja testailla niitä. Ja tästä syystä myös minun yksi suurimmista haaveistani on muuttaa oman perheen kanssa vähäksi aikaa jonnekin päin Pohjois-Amerikkaa. Uskon kovasti siihen, että haaveeni vielä toteutuu.. (Olen luvannut miehelle vaikka raahata hänet sinne! ;))

Suklaahippukeksit

2 kuppia voita (1 cup voita on n. 225g)

1 ½ kuppia sokeria 

1 ½ kuppia fariinisokeria

4 kananmunaa

2 tl vanilja-aromia

1 tl vettä

4 ½ kuppia vehnäjauhoa

2 tl suolaa

2 tl soodaa
2 kuppia chocolate chips (tai tummaa suklaata/ maitosuklaata karkeasti pilkottuna)

Tässä ohjeessa kuppina olen käyttänyt reilu 2 dl mukia (Iittalan teema -mukia). Leivontavaiheeseen on sitten kaksi vaihtoehtoa. Joko tämä amerikkalaistyyppinen niin kuin yllä olevan kuvan ohjeesta näkee (näköjään kuvan ohjeesta puuttuu suklaa) tai tämä mun suomalaistyyppinen. Eli alkuperäisessä ohjeessa voi, sokeri, fariinisokeri, kananmunat, vanilja-aromi ja vesi vatkataan, jonka jälkeen lisätään vehnäjauho, suola, sooda ja suklaa. Itse olen kuitenkin alkanut jostain syystä, ehkä aluperin vahingossa, leipomaan vaikeemman kautta eli vatkannut voin, sokerit ja vanilja-aromin vaahdoksi, jonka jälkeen olen lisännyt kananmunat yksitellen. Lopuksi vesi, venhäjauho, suola, sooda ja suklaa.

Valmiista taikinasta pyöritellään palloja, jonka jälkeen niitä paistetaan 175 asteessa n. 10 min. Jätä pallojen väliin jonkun verran tilaa, koska ne leviävät uunissa kekseiksi. Älä paista liikaa sillä keksien kuuluu jäädä ihanan pehmeiksi ja mielellään vähän paksuiksi.

Tämä taikina on aika iso, jonka vuoksi olen yleensä tehnyt puolikkaan taikinan kerralla. Nämä on nimittäin parhaita tuoreina heti kun ovat jäähtyneet! (Myös taikina on ehkä vähän liian hyvää, koska joskus sitä on saattanut kadota parempiin suihin jo ennen paistamista..)

Pikkuleipuri kurottelemassa taikinakulhoon. (Tuota finlaysonin elefantti essua ei voi kun kehua. On meillä ollut käytössä ihan essuna että ruokalapun sijaisena tai melkein missä vaan tilanteessa estämässä vaatteiden sotkua. Ihana kuosi ja helppo pyyhkiä puhtaaksi!)

<3 Krisu